"Miks kaikki menee aina päin vittuu?
Mua vituttaa niin vitusti et se vituttaa
Miks paskaa aina päälleni tippuu?
Miks kaiken pitää mennä aina päin vittuu?"
Bad Dog - Päin Vittuu
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
lauantai 21. toukokuuta 2011
Aamutuimana aamutuimaan
Tänään aion nillittää monille varmasti tuttuakin tutummasta aiheesta. Kyseessähän on siis aamuvitutus, joka on seurausta kukonlaulun aikaan heräämisestä. Olen iltavirkku ja aamutuima ihminen, joka on koko pienen säälittävän ikänsä ajan yrittänyt sopeutua aamuvirkkujen ehdoilla toimivan yhteiskunnan sadistisiin vaatimuksiin. Tuloksetta.
Olin jo penskana aamukärtty, jolla oli viikonloppuisinkin herätyskello soimassa, jotta ehtisin nähdä lempipiirrettyni televisiosta. Monta vuotta painuin pehkuihin tunnollisesti jo kymmeneltä illalla, jotta jaksaisin herätä reippaana ja niin vitun pirtsakkana aamulla rientääkseni kouluun. Uinuin kiltisti kymmenen tuntia yössä ja siitäkin huolimatta jokainen aikainen aamuherätys oli uskomattoman infernaalista kidutusta. Toisinaan oli kausia, jolloin heräilin pitkin yötä tarkistamaan vainoharhaisesti kellosta, olinko nukkunut pommiin. Stressierkkeilin aikaista herätystä siinä määrin, että lopulta en nukkunut juuri ollenkaan. Nukku-vitun-Matti pysyi poissa. Lomilla tilanne reuskahti tietenkin aina siihen, että yökyöpelöin iloisesti pikkutunneille asti, ja hieroin unihiekat silmistäni seuraavana päivänä vasta puolenpäivän aikoihin, joskus myöhemminkin.
Onneksi tiede rientää avukseni. Unitutkijat nimittäin väittävät, että osa ihmisen aamu- tai iltatyyppisyydestä voi selittyä perinnöllisillä tekijöillä. Minun tapauksessani tämä saattaa hyvinkin käydä järkeen, sillä isäni on ollut ja on iltavirkku aamuntorkku. Voinkin siis hyvällä omallatunnolla syyttää perintötekijöitäni. Awesome! Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta joitakin vuosia sitten:
Kun iltavirkku lapsi tai puoliso seuraavan kerran nukkuu aamulla pitkään, mieti vielä hetki, ennen kuin syytät häntä laiskaksi tai vastuuttomaksi. Kyse voi näet olla peritystä ominaisuudesta, jota vastaan on hankala taistella.
Sama koskee aamuvirkkuja: ei heitä kannata moittia ilonpilaajiksi, vaikka he lähtevät aikaisin juhlista nukkumaan. Geenit käskevät.
"Näyttää siltä, että jopa puolet ihmisen aamu- tai iltatyyppisyydestä voi selittyä perinnöllisillä tekijöillä", kertoo unitutkija, neurologian dosentti Christer Hublin Työterveyslaitoksesta.
Joillakin perimän osuus on Hublinin mukaan erittäin voimakas, ja vuorokausirytmin muuttaminen on heille todella tuskaa.
Kokonaisuudessaan artikkeli löytyy täältä.
Heräsin eilen kuudelta aamulla ehtiäkseni töihin seitsemäksi. Voi sitä vitutuksen määrää, kun matkalla töihin näin kaikkialla aurinkoisia aamuihmisiä. Eräskin puuhakas ja punaposkinen aamuvirkkuilija pesi tarmokkaasti asuntonsa ikkunoita puoli seitsemältä aamulla. Siis mitä helvettiä? Kuinka järkiheitto ihmisen täytyykään olla ryhtyäkseen tuollaiseen älyvapaaseen mielitekoon?
Sekin vituttaa, kun kaikkialla viljellään aamuvirkkuisuuteen kannustavia muka nokkelia sananparsia:
Aikainen lintu madon nappaa.
Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitää.
Puhumattakaan siitä hirveästa Joulukirkkoon -renkutuksesta:
Kello löi jo viisi, lapset herätkää!
Juhani ja Liisi, muuten matka jää!
Onneksi löytyy myös sukkelia sutkautuksia meidän yökyöpeleiden iloksi:
Joka aamusella nauraa, on iltasella haukan persiissä.
Pystyn erittäin hyvin samaistumaan Xenan tuntemuksiin tämän videon alussa:
http://youtu.be/WgH3zZomMKw
Ja sitten tietenkin tähän loppuun vielä perinteinen ja aina yhtä lumoava vitutusbiisi, jossa on ikuisuustenhoa:
http://youtu.be/_PbWsF-8aJU
Olin jo penskana aamukärtty, jolla oli viikonloppuisinkin herätyskello soimassa, jotta ehtisin nähdä lempipiirrettyni televisiosta. Monta vuotta painuin pehkuihin tunnollisesti jo kymmeneltä illalla, jotta jaksaisin herätä reippaana ja niin vitun pirtsakkana aamulla rientääkseni kouluun. Uinuin kiltisti kymmenen tuntia yössä ja siitäkin huolimatta jokainen aikainen aamuherätys oli uskomattoman infernaalista kidutusta. Toisinaan oli kausia, jolloin heräilin pitkin yötä tarkistamaan vainoharhaisesti kellosta, olinko nukkunut pommiin. Stressierkkeilin aikaista herätystä siinä määrin, että lopulta en nukkunut juuri ollenkaan. Nukku-vitun-Matti pysyi poissa. Lomilla tilanne reuskahti tietenkin aina siihen, että yökyöpelöin iloisesti pikkutunneille asti, ja hieroin unihiekat silmistäni seuraavana päivänä vasta puolenpäivän aikoihin, joskus myöhemminkin.
Onneksi tiede rientää avukseni. Unitutkijat nimittäin väittävät, että osa ihmisen aamu- tai iltatyyppisyydestä voi selittyä perinnöllisillä tekijöillä. Minun tapauksessani tämä saattaa hyvinkin käydä järkeen, sillä isäni on ollut ja on iltavirkku aamuntorkku. Voinkin siis hyvällä omallatunnolla syyttää perintötekijöitäni. Awesome! Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta joitakin vuosia sitten:
Kun iltavirkku lapsi tai puoliso seuraavan kerran nukkuu aamulla pitkään, mieti vielä hetki, ennen kuin syytät häntä laiskaksi tai vastuuttomaksi. Kyse voi näet olla peritystä ominaisuudesta, jota vastaan on hankala taistella.
Sama koskee aamuvirkkuja: ei heitä kannata moittia ilonpilaajiksi, vaikka he lähtevät aikaisin juhlista nukkumaan. Geenit käskevät.
"Näyttää siltä, että jopa puolet ihmisen aamu- tai iltatyyppisyydestä voi selittyä perinnöllisillä tekijöillä", kertoo unitutkija, neurologian dosentti Christer Hublin Työterveyslaitoksesta.
Joillakin perimän osuus on Hublinin mukaan erittäin voimakas, ja vuorokausirytmin muuttaminen on heille todella tuskaa.
Kokonaisuudessaan artikkeli löytyy täältä.
Heräsin eilen kuudelta aamulla ehtiäkseni töihin seitsemäksi. Voi sitä vitutuksen määrää, kun matkalla töihin näin kaikkialla aurinkoisia aamuihmisiä. Eräskin puuhakas ja punaposkinen aamuvirkkuilija pesi tarmokkaasti asuntonsa ikkunoita puoli seitsemältä aamulla. Siis mitä helvettiä? Kuinka järkiheitto ihmisen täytyykään olla ryhtyäkseen tuollaiseen älyvapaaseen mielitekoon?
Sekin vituttaa, kun kaikkialla viljellään aamuvirkkuisuuteen kannustavia muka nokkelia sananparsia:
Aikainen lintu madon nappaa.
Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitää.
Puhumattakaan siitä hirveästa Joulukirkkoon -renkutuksesta:
Kello löi jo viisi, lapset herätkää!
Juhani ja Liisi, muuten matka jää!
Onneksi löytyy myös sukkelia sutkautuksia meidän yökyöpeleiden iloksi:
Joka aamusella nauraa, on iltasella haukan persiissä.
Pystyn erittäin hyvin samaistumaan Xenan tuntemuksiin tämän videon alussa:
http://youtu.be/WgH3zZomMKw
Ja sitten tietenkin tähän loppuun vielä perinteinen ja aina yhtä lumoava vitutusbiisi, jossa on ikuisuustenhoa:
http://youtu.be/_PbWsF-8aJU
perjantai 20. toukokuuta 2011
Ihana aamu
Kaadoin juuri kahvia reippaasti ohi suun, suoraan paitani avoinaisesta kaula-aukosta sisään. No, mikäs sydäntä sen tehokkaammin lämmittäisikään, kuin tulikuuma kahvi rintojen välissä.
torstai 19. toukokuuta 2011
Vitutusta ja sirkushuveja
(Varoitus: sisältää leipiintynyttä vuodatusta)
Kävin tässä eräänä päivänä lasteni kanssa sirkuksessa. Kutsuttakoon heitä tässä tekstissä tunnekylmästi Lapsi A:ksi ja Lapsi B:ksi, ja tarkasteltakoon asiaa viileästi ja vittuuntujan näkökulmasta. Lapsi A on pian 6-vuotias, Lapsi B puolestaan kolmen vanha.
Päätin siis eräänä sadepäivänä yllättää lapset, koska sirkus oli tullut kaupunkiimme ja lapset olivat jo pidemmän aikaa ilmaisseet mitä kärkevimmin sanankääntein halunsa päästä sinne. Saavuimme paikalle hyvissä ajoin, koska halusimme saada kolme vierekkäistä istumapaikkaa paraatipaikalta, A-katsomosta, jonka siis väitettiin olevan parasta herkkua heti aitioiden jälkeen. Siinä tovin jonotettuamme, pariin otteeseen 180-kiloisten telaketjumutsien ja -tätien etuilemaksi joutuneina saimme kuin saimmekin 3 vierekkäistä paikkaa A-katsomosta. Pulitin tästä lystistä reippaat 70 euroa, joka teki melkoisen loven laskunmaksukassaani, mutta halusin lapsia ilahduttaakseni kerrankin panostaa johonkin erikoishauskaan.
Väkeä oli paikalla saapuessamme ilahduttavan vähän, sillä olin varautunut suurempaankin ruuhkaan ja yleiseen hässäkkään. Päätin samaan konkurssiin heittäytyä täysin holtittomaksi hemmottelijaksi ja kysyin, tahtoivatko lapset hattaraa. No, halusivathan ne. Tuumasta toimeen - paarustimme tihkusateessa hattarakojulle, josta tilasin hattaran meille jokaiselle (kyllä, myös itselleni). Saatuamme hattarat mieleeni juolahti, että hattara on taipuvainen sulamaan kastuessaan ja jouduin pienoiseen paniikkiin - edessäni seisoi Lapsi B (3v.) itsensä kokoinen hattara kädessä huterasti keikkuen ja taivaalta tuli jo toki tässä vaiheessa vettä kuin itsensä Esterin perseestä. Tilanteen pelastaakseni sieppasin hattaran toiseen käteeni, jossa pitelin jo omaa hattaraani, nappasin Lapsi B:n toiseen käsipuoleeni, komensin Lapsi A:ta seuraamaan ja aloin tarpoa sirkustelttaa kohti. Lapsi A:lta jo hattaran piteleminen sinänsä onnistui ja olin siitä tyytyväinen, sillä käteeni ei olisikaan enää mahtunut yhtään useampaa sokeripilveä tikun päässä. Sen sijaan Lapsi A oli niin hullaantunut sirkustunnelmasta, että unohti katsoa, minne kävelee ja minne hattarallaan sohiikaan. Lopputuloksena oli hattaraa ainakin tuntemattoman pikkutytön tukassa, rockabilly-tyyppisen sedän farkkujen takamuksessa sekä ilmeisen varakkaan, keski-ikäisen rouvan takinhelmassa. Toivon, ettei kukaan heistä huomannut vahinkoa. Sisälle päästyäni totesin, että omassa kädessäni olleet hattarat olivat sateessa liimaantuneet peruuttamattomasti yhteen.
Kun vihdoin pääsimme sisälle sirkustelttaan ja meitä lähdettiin ohjaamaan paikoillemme, odotukseni olivat korkealla ja sekä minun että lasten tunnelmat katossa. Tästä tulisi mahtavaa! Onnittelin jo etukäteen itseäni hyvistä istumapaikoista ja loistonäkymistä. Voi helvetin helvetti, että olinkin väärässä. Paikoillemme päästyämme kävi selväksi, että A-katsomo ei ole lainkaan sen parempi kuin esimerkiksi C-katsomo - ainakaan siellä toiseksi viimeisessä rivissä, sisäänkäyntiä reunustavan kaiteen vieressä. Menin itse istumaan kaiteen viereen, koska lapset eivät sieltä olisi nähneet sitäkään vähää. Istuuduttuani paikalleni ja hetken aikaa Lapsi A:n intomielisiä ilmeitä hihiteltyäni huomasin, kuinka lauma tutun näköisiä naamatauluja lähestyi. Kas, siinähän oli entisen työpaikkani (päiväkoti) kauhukakara ihastuttavan perheensä kanssa. Kyseisen ipanan takia sain aikanaan mm. otsaani komean mustelman ja lukuisia puremajälkiä käsiini, sylkiklimppejä hiuksiini...
No, siihen sitten istuivat, meidän edessämme oleville paikoille. Ipanan äiti ei ole sieltä pienikokoisimmasta päästä ja todettuaan paikkojen huonon sijainnin teki saman ratkaisun, kuin minä hetkeä aiemmin ja istahti reunimmaiselle paikalle blokaten samalla loputkin jo valmiiksi huonosta näköalastani.
Ensimmäinen ohjelmanumero pyörähti käyntiin ja minulle valkeni, että meitä oli vähintäänkin kusetettu paikkojen hinnan suhteen. Massiivisen, lavan reunalla sijaitsevan valotolpan takaa en nähnyt mitään, mitä maneesissa tapahtui. Esiintyjien lempipaikka tuntui olevan juuri siinä tolpan takana, johon kieltämättä olikin suurelta osin katsomosta käsin parhaat näkymät. Lapsilla sentään oli hitusen paremmat näkymät. Kanssaeläjien reaktioista päättelin, milloin oli tapahtunut jotakin aplodeeraamisen arvoista. Missasin suurimman osan ennen väliaikaa esitetystä ohjelmasta. Vitutuskäyrän yhä noustessa päätin olla olematta ilonpilaaja ja kysäisin, olisivatko lapset tahtoneet popcornia hattaroiden sijaan (tätä ennen olin jo itse syönyt 2,5 hattaraa, koska lapset "ei tykänneet"). Joo, tottakai haluttiin popcornia! Jälleen kerran tuumasta toimeen ja pihamaalle jonottamaan. Tähän väliin sopiikin mainiosti liittää seuraava lista.
Jonottajan muistilista
Jonotettuamme ja vihdoin popcorneja rikkaampina (monta rahaa köyhempinä) jonotimme takaisin telttaan ja löysimme suuremmitta ongelmitta (sadetta ja putoilevia popcorneja sekä röyhkeitä kanssaihmisiä lukuunottamatta) takaisin paikoillemme. Väliaika päättyi. Nautin tolpan takaa viuhtovista käsistä ja kuulemistani äänistä ja kiitin korkeampia tahoja siitä, etten ollut ottanut kameraa mukaan.
Edessä istuva kauhukakara tarjosi onneksi vaihtoehtoista viihdykettä rynkyttämällä penkkiään, mankumalla tahtovansa ulos/kotiin/nukkumaan/syömään/vessaan ja hakkaamalla siskoaan ja huutamalla tälle "TURPA TUKKOON!" ja valittamalla äidilleen minun lapsistani, joista etenkin Lapsi B tuntui olevan se, joka "koko ajan hakkaa ja potkii". Äiti lohdutti lapsiparkaansa kumartelemalla poikansa puoleen, silitellen ja halaillen ja estäen Lapsi B:tä näkemästä esityksestä sen enempää kuin minäkään.
Siis oikeesti!!!
....mutta muuten meillä oli oikein kivaa. Most splendid!
Kävin tässä eräänä päivänä lasteni kanssa sirkuksessa. Kutsuttakoon heitä tässä tekstissä tunnekylmästi Lapsi A:ksi ja Lapsi B:ksi, ja tarkasteltakoon asiaa viileästi ja vittuuntujan näkökulmasta. Lapsi A on pian 6-vuotias, Lapsi B puolestaan kolmen vanha.
Päätin siis eräänä sadepäivänä yllättää lapset, koska sirkus oli tullut kaupunkiimme ja lapset olivat jo pidemmän aikaa ilmaisseet mitä kärkevimmin sanankääntein halunsa päästä sinne. Saavuimme paikalle hyvissä ajoin, koska halusimme saada kolme vierekkäistä istumapaikkaa paraatipaikalta, A-katsomosta, jonka siis väitettiin olevan parasta herkkua heti aitioiden jälkeen. Siinä tovin jonotettuamme, pariin otteeseen 180-kiloisten telaketjumutsien ja -tätien etuilemaksi joutuneina saimme kuin saimmekin 3 vierekkäistä paikkaa A-katsomosta. Pulitin tästä lystistä reippaat 70 euroa, joka teki melkoisen loven laskunmaksukassaani, mutta halusin lapsia ilahduttaakseni kerrankin panostaa johonkin erikoishauskaan.
Väkeä oli paikalla saapuessamme ilahduttavan vähän, sillä olin varautunut suurempaankin ruuhkaan ja yleiseen hässäkkään. Päätin samaan konkurssiin heittäytyä täysin holtittomaksi hemmottelijaksi ja kysyin, tahtoivatko lapset hattaraa. No, halusivathan ne. Tuumasta toimeen - paarustimme tihkusateessa hattarakojulle, josta tilasin hattaran meille jokaiselle (kyllä, myös itselleni). Saatuamme hattarat mieleeni juolahti, että hattara on taipuvainen sulamaan kastuessaan ja jouduin pienoiseen paniikkiin - edessäni seisoi Lapsi B (3v.) itsensä kokoinen hattara kädessä huterasti keikkuen ja taivaalta tuli jo toki tässä vaiheessa vettä kuin itsensä Esterin perseestä. Tilanteen pelastaakseni sieppasin hattaran toiseen käteeni, jossa pitelin jo omaa hattaraani, nappasin Lapsi B:n toiseen käsipuoleeni, komensin Lapsi A:ta seuraamaan ja aloin tarpoa sirkustelttaa kohti. Lapsi A:lta jo hattaran piteleminen sinänsä onnistui ja olin siitä tyytyväinen, sillä käteeni ei olisikaan enää mahtunut yhtään useampaa sokeripilveä tikun päässä. Sen sijaan Lapsi A oli niin hullaantunut sirkustunnelmasta, että unohti katsoa, minne kävelee ja minne hattarallaan sohiikaan. Lopputuloksena oli hattaraa ainakin tuntemattoman pikkutytön tukassa, rockabilly-tyyppisen sedän farkkujen takamuksessa sekä ilmeisen varakkaan, keski-ikäisen rouvan takinhelmassa. Toivon, ettei kukaan heistä huomannut vahinkoa. Sisälle päästyäni totesin, että omassa kädessäni olleet hattarat olivat sateessa liimaantuneet peruuttamattomasti yhteen.
Kun vihdoin pääsimme sisälle sirkustelttaan ja meitä lähdettiin ohjaamaan paikoillemme, odotukseni olivat korkealla ja sekä minun että lasten tunnelmat katossa. Tästä tulisi mahtavaa! Onnittelin jo etukäteen itseäni hyvistä istumapaikoista ja loistonäkymistä. Voi helvetin helvetti, että olinkin väärässä. Paikoillemme päästyämme kävi selväksi, että A-katsomo ei ole lainkaan sen parempi kuin esimerkiksi C-katsomo - ainakaan siellä toiseksi viimeisessä rivissä, sisäänkäyntiä reunustavan kaiteen vieressä. Menin itse istumaan kaiteen viereen, koska lapset eivät sieltä olisi nähneet sitäkään vähää. Istuuduttuani paikalleni ja hetken aikaa Lapsi A:n intomielisiä ilmeitä hihiteltyäni huomasin, kuinka lauma tutun näköisiä naamatauluja lähestyi. Kas, siinähän oli entisen työpaikkani (päiväkoti) kauhukakara ihastuttavan perheensä kanssa. Kyseisen ipanan takia sain aikanaan mm. otsaani komean mustelman ja lukuisia puremajälkiä käsiini, sylkiklimppejä hiuksiini...
No, siihen sitten istuivat, meidän edessämme oleville paikoille. Ipanan äiti ei ole sieltä pienikokoisimmasta päästä ja todettuaan paikkojen huonon sijainnin teki saman ratkaisun, kuin minä hetkeä aiemmin ja istahti reunimmaiselle paikalle blokaten samalla loputkin jo valmiiksi huonosta näköalastani.
Ensimmäinen ohjelmanumero pyörähti käyntiin ja minulle valkeni, että meitä oli vähintäänkin kusetettu paikkojen hinnan suhteen. Massiivisen, lavan reunalla sijaitsevan valotolpan takaa en nähnyt mitään, mitä maneesissa tapahtui. Esiintyjien lempipaikka tuntui olevan juuri siinä tolpan takana, johon kieltämättä olikin suurelta osin katsomosta käsin parhaat näkymät. Lapsilla sentään oli hitusen paremmat näkymät. Kanssaeläjien reaktioista päättelin, milloin oli tapahtunut jotakin aplodeeraamisen arvoista. Missasin suurimman osan ennen väliaikaa esitetystä ohjelmasta. Vitutuskäyrän yhä noustessa päätin olla olematta ilonpilaaja ja kysäisin, olisivatko lapset tahtoneet popcornia hattaroiden sijaan (tätä ennen olin jo itse syönyt 2,5 hattaraa, koska lapset "ei tykänneet"). Joo, tottakai haluttiin popcornia! Jälleen kerran tuumasta toimeen ja pihamaalle jonottamaan. Tähän väliin sopiikin mainiosti liittää seuraava lista.
Jonottajan muistilista
- Muista, että normaalit kohteliaisuussäännöt eivät päde jonossa.
- Jonossa sinulla on loistava tilaisuus harjoittaa eloonjäämisviettiäsi, alkukantaista käyttäytymistä sekä soveltaa viidakon lakeja - mikäli olet isokokoinen ja luonteeltasi hyvin peräänantamaton, tämä toimii varmasti eduksesi ja vältyt turhalta jonossa seisoskelulta.
- Mikäli jonossa on äiti, joka on riittävän piittaamaton jättääkseen alle puolentoista metrin mittaiset lapsensa maahan sen sijaan, että kannattelisi heitä käsivarsillaan, sinun on täysin sallittua talloa lapset jalkoihisi, kävellä heitä päin ja käyttää heidän taltuttamisekseen röyhkeää kyynärpäätaktiikkaa. Opastathan myös oman jälkikasvusi olemaan piittaamatta itseään lyhyemmistä henkilöistä ja jatkamaan tyynesti kulkuaan suorinta reittiä, vaikka edessä sattuisi tällainen este olemaan.
- Kun tiedossa on sankoin joukoin jonottamista, muistathan aseistautua huolella. Mummovainaan Hesarin aukeaman kokoinen käsilaukku on tähän tarkoitukseen mitä mainioin. Myös suuri sateenvarjo tai reppu käy. Kääntyile paljon. Mikäli sinulla ei ole riittävää varustusta, on hyvä ottaa koko perhe anoppia myöten mukaan turvaksi jonottamaan sitä yhtä ainoaa karkkipussia.
- Mikäli et ole varma, mitä haluat ostaa, huolehdi ettet yritäkään päästä siitä selvyyteen ennen kuin pääset juttusille itse kassahenkilön kanssa. Hän on kiinnostunut kuulemaan koko ajatustyöskentelysi ääneen lausuttuna, aina "Päivää, en oikein tiedä vielä, mitä haluan":sta viitisen minuuttia myöhemmin tapahtuvaan maksuun saakka. Tee tämä huolimatta siitä, että jonottaessasi nähtävilläsi on koko ajan ollut lista, josta käy ilmi sekä puljussa myytävänä olevat herkut, että niiden hinnat. Muista kysyä tuotteen saatavuutta huolimatta siitä, että juuri niitä himoitsemiasi vihreitä Trip-mehuja onkin läjäpäin juuri siinä nenäsi edessä - nehän saattavat olla vain näytekappaleita.
- Jonotustilanteessa on eduksi, mikäli hallitset mm. seuraavat kansalaistaidot: nyrkkeily, väittely, murhaava katse, judo, korvanlehden irti pureminen sekä viime kädessä kuoliaaksi tallautuminen.
- Kun olet saanut haluamasi sorttisen karkkipussin/mehun, muista jähmettyä niille sijoillesi avaamaan pakkaus. Takanasi jonottavilla ihmisillä ei ole enää kiire nyt, kun sinä olet saanut haluamasi.
Jonotettuamme ja vihdoin popcorneja rikkaampina (monta rahaa köyhempinä) jonotimme takaisin telttaan ja löysimme suuremmitta ongelmitta (sadetta ja putoilevia popcorneja sekä röyhkeitä kanssaihmisiä lukuunottamatta) takaisin paikoillemme. Väliaika päättyi. Nautin tolpan takaa viuhtovista käsistä ja kuulemistani äänistä ja kiitin korkeampia tahoja siitä, etten ollut ottanut kameraa mukaan.
Edessä istuva kauhukakara tarjosi onneksi vaihtoehtoista viihdykettä rynkyttämällä penkkiään, mankumalla tahtovansa ulos/kotiin/nukkumaan/syömään/vessaan ja hakkaamalla siskoaan ja huutamalla tälle "TURPA TUKKOON!" ja valittamalla äidilleen minun lapsistani, joista etenkin Lapsi B tuntui olevan se, joka "koko ajan hakkaa ja potkii". Äiti lohdutti lapsiparkaansa kumartelemalla poikansa puoleen, silitellen ja halaillen ja estäen Lapsi B:tä näkemästä esityksestä sen enempää kuin minäkään.
Siis oikeesti!!!....mutta muuten meillä oli oikein kivaa. Most splendid!
tiistai 17. toukokuuta 2011
Tulin, näin ja vittuunnuin
Aedes communis
Kesä on tuloillaan. Tästä elävänä todisteena toimivat pihamaalla ininäkonserttoaan aloittelevat minihornetit, joita myös hyttysiksi kutsutaan.
On hienoa, että meitä suomalaisia on siunattu hyttysillä. Olisihan se nyt aivan liikaa saada viettää oluenhuuruista grilli-iltaa mökkirannassa ilman ympärillä hyörivää, verokarhun tai puhelinmyyjien lailla verta janoavaa moskiittoparvea. Elämä kesäisessä Suomessa olisi turhan auvoisaa, eikä vittuuntumisen aihetta välttämättä kaivelematta löytyisi.
Hyttyset ovat vittumaisia pikku lintusia, jotka häiritsevät, inisevät, surisevat, imevät, kutittavat, ärsyttävät, vandalisoivat kesäsääret ja ennen kaikkea pistävät aika tavalla vituttamaan. Liikutuin kevään ensimmäisestä hyttysestä niin paljon, etten voinut olla tarjoilematta tälle hienolle luontokappaleelle veljellistä selkääntaputusta sen laskeutuessa reidelleni ja upottaessa kärsänsä lihaparkaani. Siinä pylly punertuen hörppi ja keikkui, kunnes kuoli. Se kiittämätön eliö.
Vitutus pidentää ikää
Hallelujat, heurekat ja muut sellaiset. Atlantin takana on tehty tutkimus, jonka mukaan parkkiintuneet pessimistit ja krooniset vittuuntujat elävät pisimpään. He jatkavat maallista vaellustaan vielä silloinkin, kun turhanpäiväiset hekottelijat ja yltiöpositiiviset haihattelijasielut on lähetetty manan majoille aikapäiviä sitten. Kyseinen tutkimus* on laajin lajissaan ja kumoaa yleisen käsityksen siitä, että onnellisuus takaisi pitkän iän ja vankkumattoman terveyden. Lyhyesti ilmaistuna pitkän iän salaisuus onkin vitutus. Ja sekös vituttaa! Kyseessä lienee kohtalon ivan jaloin muoto. Uskallapa nauttia ajastasi tällä pallolla - sinua rangaistaan siitä lyhyemmällä elämällä. Jos taas olet taipuvainen kärsimyksiin, maailmankuvasi ja elämänasenteesi perustuvat vitutukseen ja tapasi tarkastella elämää on ryppyotsaisen kriittinen, sinun suodaan jatkaa eloasi lähes loputtomiin.
Voiko vitutukseen sitten kuolla? Uskaltaisin kuvitella, että mikäli olet viettänyt koko elämäsi positiivisuuspilvessä leijaillen, äkillinen vitutus voi hyvinkin johtaa sydänperäiseen äkkikuolemaan. Toisin on meillä päähänpotkintaan tottuneilla kestopessimisteillä, joilla ei ole äkillisistä aallonpohjista pelkoa. Suomalaisen perusmentaliteetin mukainen kyrpäotsaisuus onkin siis itse asiassa siunaus. Pohjalla on turvallista - vitutus pidentää ikää!
*) Amerikkalaistutkimuksesta lisää mm. täällä (Daily Mail) tai suomen murteella täällä (Iltalehti).
Kesä on tuloillaan. Tästä elävänä todisteena toimivat pihamaalla ininäkonserttoaan aloittelevat minihornetit, joita myös hyttysiksi kutsutaan.
On hienoa, että meitä suomalaisia on siunattu hyttysillä. Olisihan se nyt aivan liikaa saada viettää oluenhuuruista grilli-iltaa mökkirannassa ilman ympärillä hyörivää, verokarhun tai puhelinmyyjien lailla verta janoavaa moskiittoparvea. Elämä kesäisessä Suomessa olisi turhan auvoisaa, eikä vittuuntumisen aihetta välttämättä kaivelematta löytyisi.
Hyttyset ovat vittumaisia pikku lintusia, jotka häiritsevät, inisevät, surisevat, imevät, kutittavat, ärsyttävät, vandalisoivat kesäsääret ja ennen kaikkea pistävät aika tavalla vituttamaan. Liikutuin kevään ensimmäisestä hyttysestä niin paljon, etten voinut olla tarjoilematta tälle hienolle luontokappaleelle veljellistä selkääntaputusta sen laskeutuessa reidelleni ja upottaessa kärsänsä lihaparkaani. Siinä pylly punertuen hörppi ja keikkui, kunnes kuoli. Se kiittämätön eliö.
Vitutus pidentää ikää
Hallelujat, heurekat ja muut sellaiset. Atlantin takana on tehty tutkimus, jonka mukaan parkkiintuneet pessimistit ja krooniset vittuuntujat elävät pisimpään. He jatkavat maallista vaellustaan vielä silloinkin, kun turhanpäiväiset hekottelijat ja yltiöpositiiviset haihattelijasielut on lähetetty manan majoille aikapäiviä sitten. Kyseinen tutkimus* on laajin lajissaan ja kumoaa yleisen käsityksen siitä, että onnellisuus takaisi pitkän iän ja vankkumattoman terveyden. Lyhyesti ilmaistuna pitkän iän salaisuus onkin vitutus. Ja sekös vituttaa! Kyseessä lienee kohtalon ivan jaloin muoto. Uskallapa nauttia ajastasi tällä pallolla - sinua rangaistaan siitä lyhyemmällä elämällä. Jos taas olet taipuvainen kärsimyksiin, maailmankuvasi ja elämänasenteesi perustuvat vitutukseen ja tapasi tarkastella elämää on ryppyotsaisen kriittinen, sinun suodaan jatkaa eloasi lähes loputtomiin.
Voiko vitutukseen sitten kuolla? Uskaltaisin kuvitella, että mikäli olet viettänyt koko elämäsi positiivisuuspilvessä leijaillen, äkillinen vitutus voi hyvinkin johtaa sydänperäiseen äkkikuolemaan. Toisin on meillä päähänpotkintaan tottuneilla kestopessimisteillä, joilla ei ole äkillisistä aallonpohjista pelkoa. Suomalaisen perusmentaliteetin mukainen kyrpäotsaisuus onkin siis itse asiassa siunaus. Pohjalla on turvallista - vitutus pidentää ikää!
*) Amerikkalaistutkimuksesta lisää mm. täällä (Daily Mail) tai suomen murteella täällä (Iltalehti).
maanantai 16. toukokuuta 2011
Vittuuntuneet, sorron yöstä nouskaa!
Tämän blogin syntyhistoria kävikin jo ilmi edellisestä postauksesta, mutta sananen vielä siitä, miksi tällaisen blogin tähti nyt on syttynyt tuikkimaan blogosfäärin taivaalle. Ensinnäkin, vittuilu ja varsinkin vittuuntuminen tuntuu olevan meillä suomalaisilla geeneissä. Varttuessamme yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi ja ennen kaikkea kansalaisvaikuttajiksi, on meidän välttämätöntä opetella hiomaan huippuunsa vittuilun jalo taito. Vittuuntumisen taitoa sinänsä ei tarvitse yleensä sen erityisemmin hioa, se tulee luontevasti selkäytimestä. Lahjakkaimmat meistä kykenevät myös vittuilemaan vaistonvaraisesti. Lucky bastards, I'd say. Tämän blogin ylväs tavoite on kannustaa kaikkia kanssakärsijöitä rohkeasti ilmaisemaan negatiiviset tuntemuksensa, suomeksi sanottuna siis: Jos vituttaa, niin antaa vituttaa.
Voiko vitutukseen kuolla -blogi on perinteinen pahan mielen purnausblogi. Täältä vinkuminen, valitus, kiukuttelu, itku, hampaiden kiristely, paatoksellinen raivoaminen, lannistunut tyytymättömyys vallitseviin asiaintiloihin, pahansuopa purnaaminen, ilkeämieliset sutkautukset ja puhdas vittuilu ja ennen kaikkea vittuuntuminen löytävät purkautumiskanavan. Valittaa voi aina. Vittuuntua voi aina. Ennen kuin joku pyhässä pilvessä oleva jalo sielu alkaa haukkua ja parjata meitä masentaviksi kyrsiintyneiksi kyynikoiksi ja vilpittömyyden ja viattomuuden teurastajiksi, niin tehtäköön selväksi se seikka, että kyllä me tästä elämästä myös suunnattomasti nautimme. Pieniä ilonaiheita löytyy jokaisesta päivästä (toisesta blogistani Sateenkaarikommuunista löytyy tuon tuosta ilonaiheita). Maailma on erikoisjännä paikka, ja seuraan mielenkiinnolla kaikkea mitä täällä tapahtuu. Kuitenkin ikävä tosiasia on se, että maailma ei ole sellainen, millaiselta joidenkin Jehovan todistajien lehtisten kannet näyttävät. Leijonat eivät laidunna lammasten kanssa. Olisihan se kivaa jos niin olisi, mutta kun EI OLE.
Sallikaa minun esittäytyä. Minä olen Musta Saara, neljännesvuosisadan sinnitellyt turkulainen humanisti. Yksilötasolla ihmisten rakastaja, yleisellä tasolla ihmiskunnan vihaaja. Viimeaikaisia vitutuksen aiheita:
- ärsyttävät kanssamatkustajat junassa
- Suomen MM-voitto lätkässä, koska voiton myötä menetin ilmiömäisen hyvän vittuuntumisen aiheen
- kun poistaa kahvinkeittimestä vanhan suodatinpussin, ja suodatinpussi repeää tiputtaen kosteat kahvinpurut matolle
-jugurttipurkkien kannet, jotka eivät koskaan aukea tasaisesti, vaan aina purkin reunaan jää kiinni raivostuttavia suikaleita, joita pitää sitten yrittää sormet jugurtissa nyppiä irti
Tervetuloa vittuuntumaan kanssamme! Voiko vitutukseen kuolla? Epäilen vahvasti, että voi.
Voiko vitutukseen kuolla -blogi on perinteinen pahan mielen purnausblogi. Täältä vinkuminen, valitus, kiukuttelu, itku, hampaiden kiristely, paatoksellinen raivoaminen, lannistunut tyytymättömyys vallitseviin asiaintiloihin, pahansuopa purnaaminen, ilkeämieliset sutkautukset ja puhdas vittuilu ja ennen kaikkea vittuuntuminen löytävät purkautumiskanavan. Valittaa voi aina. Vittuuntua voi aina. Ennen kuin joku pyhässä pilvessä oleva jalo sielu alkaa haukkua ja parjata meitä masentaviksi kyrsiintyneiksi kyynikoiksi ja vilpittömyyden ja viattomuuden teurastajiksi, niin tehtäköön selväksi se seikka, että kyllä me tästä elämästä myös suunnattomasti nautimme. Pieniä ilonaiheita löytyy jokaisesta päivästä (toisesta blogistani Sateenkaarikommuunista löytyy tuon tuosta ilonaiheita). Maailma on erikoisjännä paikka, ja seuraan mielenkiinnolla kaikkea mitä täällä tapahtuu. Kuitenkin ikävä tosiasia on se, että maailma ei ole sellainen, millaiselta joidenkin Jehovan todistajien lehtisten kannet näyttävät. Leijonat eivät laidunna lammasten kanssa. Olisihan se kivaa jos niin olisi, mutta kun EI OLE.
Sallikaa minun esittäytyä. Minä olen Musta Saara, neljännesvuosisadan sinnitellyt turkulainen humanisti. Yksilötasolla ihmisten rakastaja, yleisellä tasolla ihmiskunnan vihaaja. Viimeaikaisia vitutuksen aiheita:
- ärsyttävät kanssamatkustajat junassa
- Suomen MM-voitto lätkässä, koska voiton myötä menetin ilmiömäisen hyvän vittuuntumisen aiheen
- kun poistaa kahvinkeittimestä vanhan suodatinpussin, ja suodatinpussi repeää tiputtaen kosteat kahvinpurut matolle
-jugurttipurkkien kannet, jotka eivät koskaan aukea tasaisesti, vaan aina purkin reunaan jää kiinni raivostuttavia suikaleita, joita pitää sitten yrittää sormet jugurtissa nyppiä irti
Tervetuloa vittuuntumaan kanssamme! Voiko vitutukseen kuolla? Epäilen vahvasti, että voi.
Ajatusvirta, sananvapaus, armoton vitutus!
Kuinka kauan olemmekaan peitelleet armotonta vitutusta, jonka arki meissä herättelee saatellen meidät raivon partaalle. Sosiaalinen paine määrää jokaisen kasvoille liimattavaksi yltiöpositiivisen kestovirneen, jonka suojissa meistä jokainen kokee eriasteisia vitutustiloja - jotkin miedompia, jotkin räjähtävän voimakkaita.
Vietimme Mustan Saaran kanssa äskettäin monen monta iloittavaa, vaikkakin vitutuksen- ja valituksentäyteistä päivää ja ajatus tästä blogista heräili - murahdellen, nostaen uneliaana pedonpäätään. Täten julistan Vitutusblogin avatuksi! Raikakoon vitutuksen sanoma yli vuorten ja järvien! Iloitkaamme ja vapautukaamme kaikista positiivisuuden kahleista, antakaamme vitutuksen virrata!
Ensimmäiseen blogipäivitykseen lienee soveliasta liittää myös jonkinlainen esittelynpätkä, joten:
Olen Titta, 25-vuotias metsien mörkö ja äideistä epätodennäköisin. Riemuni herää sarkastisesta sanallisesta iloittelusta, Savon korpimetsissä sijaitsevan kotini rauhasta, kissojeni kehräyksestä ja kahden pienen lapseni heräilevistä sananikkaroinneista. Vitutukseni laatu ja määrä muistuttavat pohjatonta kaivoa, josta pursuu loputtomissa määrin palleaa kouristavia ärsytyksenaiheita...
Toivotan kaikki kanssakärsijät tervetulleiksi lukemaan tätä blogia ja jään keräämään seuraavaan päivitykseeni tarvittavaa jäätävää vitutuslatausta.
Voiko vitutukseen kuolla?
Vietimme Mustan Saaran kanssa äskettäin monen monta iloittavaa, vaikkakin vitutuksen- ja valituksentäyteistä päivää ja ajatus tästä blogista heräili - murahdellen, nostaen uneliaana pedonpäätään. Täten julistan Vitutusblogin avatuksi! Raikakoon vitutuksen sanoma yli vuorten ja järvien! Iloitkaamme ja vapautukaamme kaikista positiivisuuden kahleista, antakaamme vitutuksen virrata!
Ensimmäiseen blogipäivitykseen lienee soveliasta liittää myös jonkinlainen esittelynpätkä, joten:
Olen Titta, 25-vuotias metsien mörkö ja äideistä epätodennäköisin. Riemuni herää sarkastisesta sanallisesta iloittelusta, Savon korpimetsissä sijaitsevan kotini rauhasta, kissojeni kehräyksestä ja kahden pienen lapseni heräilevistä sananikkaroinneista. Vitutukseni laatu ja määrä muistuttavat pohjatonta kaivoa, josta pursuu loputtomissa määrin palleaa kouristavia ärsytyksenaiheita...
Toivotan kaikki kanssakärsijät tervetulleiksi lukemaan tätä blogia ja jään keräämään seuraavaan päivitykseeni tarvittavaa jäätävää vitutuslatausta.
Voiko vitutukseen kuolla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)