Kuinka kauan olemmekaan peitelleet armotonta vitutusta, jonka arki meissä herättelee saatellen meidät raivon partaalle. Sosiaalinen paine määrää jokaisen kasvoille liimattavaksi yltiöpositiivisen kestovirneen, jonka suojissa meistä jokainen kokee eriasteisia vitutustiloja - jotkin miedompia, jotkin räjähtävän voimakkaita.
Vietimme Mustan Saaran kanssa äskettäin monen monta iloittavaa, vaikkakin vitutuksen- ja valituksentäyteistä päivää ja ajatus tästä blogista heräili - murahdellen, nostaen uneliaana pedonpäätään. Täten julistan Vitutusblogin avatuksi! Raikakoon vitutuksen sanoma yli vuorten ja järvien! Iloitkaamme ja vapautukaamme kaikista positiivisuuden kahleista, antakaamme vitutuksen virrata!
Ensimmäiseen blogipäivitykseen lienee soveliasta liittää myös jonkinlainen esittelynpätkä, joten:
Olen Titta, 25-vuotias metsien mörkö ja äideistä epätodennäköisin. Riemuni herää sarkastisesta sanallisesta iloittelusta, Savon korpimetsissä sijaitsevan kotini rauhasta, kissojeni kehräyksestä ja kahden pienen lapseni heräilevistä sananikkaroinneista. Vitutukseni laatu ja määrä muistuttavat pohjatonta kaivoa, josta pursuu loputtomissa määrin palleaa kouristavia ärsytyksenaiheita...
Toivotan kaikki kanssakärsijät tervetulleiksi lukemaan tätä blogia ja jään keräämään seuraavaan päivitykseeni tarvittavaa jäätävää vitutuslatausta.
Voiko vitutukseen kuolla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti